Sauhuttelua

Tämän kohta 20v. kestäneen urani aikana on suhtautuminen tupakointiin muuttunut melkoisesti. Itse poltin lyhyen aikaa, noin 4 vuotta, ollessani sairaankuljetuksessa töissä. Sen jälkeen olen satunnaisesti koettanut polttaa savukkeen pari, mutta ei pysty kykenemään, tulee paha olo. Taidan olla onnekas siinä mielessä, että ei ole pelkoa uudelleen aloittamisesta. :)

Ollessani hoitajaharjoittelijana keskussairaalassa, joskus 80-luvulla, sai vielä sairaalassakin tupakoida sisätiloissa. "Kotiosastollani" päivystyspoliklinikalla hoitajat viettivät kahvitauot kahvihuoneessa, jossa oli koko ajan niin sankka tupakansavu että viidakkoveitsellä olisi voinut leikata. Voitte kuvitella miltä hoitajat haisivat sen jälkeen kun olivat huoneessa vähän aikaa lepuutelleet, tupakoivat sitten itse tai ei. Yäk!!

Kävin välillä myös ortopedisella osastolla, osastonsihteerin apuna. Kyseisellä osastolla oli osastonlääkärinä puolalainen, varsin... öh, sanotaanko nyt persoonallinen lääkäri. Hänellä oli tapana polttaa piippua tehdessään paperitöitä. Ikävää tässä oli se, että hän teki niitä paperitöitä osastonsihteerin huoneessa ja poltti ihan karmean hajuista piipputupakkaa. Jo puoli tuntia samassa huoneessa riitti aiheuttamaan karmivan päänsäryn. Oli siinä sitten kiva yrittää tehdä töitä itse.

En ole itse mitenkään nipo tupakoinnin suhteen, jokainen tavallaan. Mutta sen olen huomannut, että potilaana olo ei ole mukavaa mikäli hoitaja haisee vahvasti tupakalle. Kerran ambulanssilla sairaalaan huimauksen ja pahoinvoinnin takia jouduttuani, sairaankuljettajana oli henkilö joka tupakoi, ja hän haiskahti hyvin vahvasti tupakalta. Oli aika tukalaa olla pahoinvoivana lanssin pienessä kopissa joka haisi ihan hirveästi tupakalta.

Säikähdys ja iso ikävä

Olin nuori hoitaja ja ensimmäistä päivää takaisin työssäni päivystyspoliklinikalla isoäitini kuoleman ja hautajaisten jälkeen. Mummuni oli minulle hyvin rakas ja läheinen, ja vaikka hän olikin ollut kovin sairas ja oli jo iäkäs, suru ja ikävä oli suuri.

Sain alkupuolella vuoroa hoidettavakseni vanhan rouvan, jota menin vastaanottamaan sairaankuljettajilta. Järkytys oli suuri, kun paareilla makasi mummuni kaksoisolento, jolla oli myös jokaista nimeä myöten sama nimi kuin mummullanikin. En voinut mitään sille että kyyneleet tulivat silmiini, piti pyytää anteeksi ja poistua takavasemmalle rauhoittumaan. Potilas sattui vielä olemaan tarkkasilmäinen rouva, joka kysyi minulta myöhemmin miksi olin itkenyt. Kerroin hänelle mummustani, ja vietimme sitten ihan rattoisan loppuvuoron (mikäli nyt päivystyspolilla makoilua voi rouvan kohdalla sanoa rattoisaksi).