Asiallista asioimista-kurssi kouluihin

Olen viime päivinä tullut siihen tulokseen, että jo peruskoulussa pitäisi olla jonkinlainen "Miten asioin virastoissa ym. ym" kurssi, sisältäen asiallisen puhelinkäytöksen. Varsinkin ihan nuori työelämään tullut sukupolvi ei näytä osaavan alkeellisimpiakaan tapoja.

Yleisintä on se, että kun soitetaan meille, aletaan heti selittämättä paasata asiaa sanomalla esim. "nii... tota mä haluisin varata aikaa..." tai "yhdistätkö sille sun tälle lääkärille". Itse olen lapsena jo oppinut, että puhelinkeskustelu aletaan esittäytymällä ja sitten lyhyesti kertomalla miksi soittaa. Vai onko tämä aivan vanhanaikaista? Alanko olla fossiilli? Ymmärrän toki että kännyköissä näkyy kuka soittaa ja esim. kaverille kilautettaessa ei välttämättä tarvitse esittäytyä, mutta asia on kyllä toinen jos soittaa vaikkapa ajanvaraukseen.

Toinen ongelma on se, että puhutaan niin pahuksen epäselvästi ja ulosanti on suoraan sanottuna syvältä. Joka lauseen jälkeen joutuu kysymään "anteeksi mitä?". Ja ei, ei johdu Sisar Hennon likaisista korvista tuo että ei kuulu. :) Saattaa tosin olla että tuo ärsyttävän venyttävä ja mutiseva puhetyyli on vain näillä rakkailla pääkaupunkiseudun tulevaisuuden toivoilla. Olen nimittäin törmännyt ihan selkeäsanaisiinkin nuoriin ihmisiin. Ja toisaalta ulosanniltaan erityisen heikkoihin keski-iän ylittäneisiin kanssaeläjiin.

To be continued....

Suutari pysyköön lestissään

Lueskelin Tohtori Armi Painin blogia, ja siellä parissakin kohdassa puhuttiin siitä miten lääkäri joutuu tekemään esim. hoitajien ja osastonsihteerien töitä. Tämä on varmasti totta, mutta sama pätee myös hoitajiin. Meitähän yritetään saada ottamaan kontollemme osa lääkäreiden työstä, tosin tällä samalla surkealla palkalla jota nytkin saamme. Ja (tosin hieman työpaikasta riippuen) joudumme tekemään myös osastonsihteerien ja laitosapulaisen hommia, omien hoitajan velvollisuuksiemme ohessa.

Päivystyksessä olen joutunut mm. siivoamaan, koska kyseinen alue tai kyseinen erite ei kuulunut laitosapulaisen vastuulle. Nykyisessä työpaikassani hoitajat siivoavat lääkärien sotkut vastaanottohuoneista (ja voi pojat, kyllä sitä sotkua riittääkin!), kirjoittavat erikoislääkäreille toimenpidepalkkiokuittipinon aamulla valmiiksi potilaslistan mukaan, tiskaavat kahvihuoneen sotkut ja keittävät kahvit valmiiksi, faksaavat ja kopioivat, skannaavat ja tulostavat.... ja kaikki tämä aika pois potilastyöstä. Hmph..... Jos olisin halunnut sihteeriköksi tai taloudenhoitajaksi, en olisi mennyt hoiturikouluun.

Olisipa taas ihanaa kun palattaisi takaisin siihen vanhaan systeemiin, jossa jokainen teki itselleen kuuluvat hommat ja nurisematta. Ainut asia mitä en menneestä ajasta kaipaa, oli älytön hierarkisuus ja "alempia" pitkin nenänvartta katseleminen. Ihmisten kokonaisvaltainen hoitaminenhan on kuitenkin tiimityötä, ja jokaista tiimin jäsentä tarvitaan, kuten voimme yllä olevasta ja Tri Painin kirjoituksista huomata.

Äkilliset mielenmuutokset

Tuli tuosta edellisestä mieleeni potilaat, jotka jostain kumman syystä matkan päätteeksi muuttuivat Dr Jekyllistä Mr Hydeksi.

Useampikin potilas (jostain syystä iäkkäämpiä ihmisiä) saattoi soittaa ambulanssin vaikkapa siksi, että jalat ovat niin kipeät että pitää päästä päivystykseen / lääkäriin kun ei pysty kävellä. Sitten kun päästään perille, onkin kipu siirtynyt jaloista rintaan ja he valittavat ihan järkyttäviä rintakipuja (ilman mitään merkkejä siitä että oikeasti on rintakipua). Tai sairaankuljettajalle kerrotaan vain vatsakivusta ja lämmön noususta, mutta vastaanottavalle sairaanhoitajalle kerrotaankin sitten että on ollut kuukauden ajan veriripulia / verioksentelua tai jotain muuta kamalaa.

Eräs iäkäs herra (alkotaustainen) matkusti kyydissämme pidemmän matkaa erääseen kuntoutuslaitokseen. Matka meni mukavasti, rupateltiin niitä näitä ja pysähdyttiinpä kaffe- ja tupakkatauollekin. Mitään ei herra matkan aikana valittanut. Mutta auta varjele kun päästiin perille ja hoitaja sieltä kysyi miten matka meni. Jo alkoi valitus: "oli ollut niin pirun kylmä koko matkan eikä tuo likka ollut antanut peittoa vaikka pyysin, ja kuski kaahasi, eikä suuhunsakaan saanut mitään jne jne." Huoks!

Sairaankuljetuksessa sattunutta

Vanhoina hyvinä aikoina oli sairaankuljetuksessakin välillä meno rennompaa. Silloin ei ollut ihan yhtä paljon ajoja kuin nykyään, ja toisaalta silloinen työnantajani hoiti paljon pitkiä siirtojakin. Usein tuli ns. lomakyytejä lähiseudulle, ja joskus jopa liki tuhannen kilometrin ajoja.

Ollessani kesäjullena sakussa, eräs vakioasiakas kulki viikon parin välein kotilomilla vanhempiensa luona maaseudulla. Tämä oli nuori mies joka oli onnettomuuden seurauksena halvaantunut niin, että kädet toimivat vain osittain jalat eivät lainkaan. Vaikka keikka olikin toisessa päässä varsinaista raatamista koska jouduimme raahaamaan potilasta paareilla kerroksista, oli toisen pään odotettavissa oleva hyvä ruoka ja uimareissu odottamisen arvoista. Miehen äiti nimittäin joka kerta kokkasi kunnon sapuskat "kyytimiehille", ja takaisin päin ajellessa yleensä pistäydyttiin jädellä / kahvilla ja uimassa järven rannalla olevalla lepopaikalla.

Kerran saimme keikan liki 1000 km päähän, kyseessä oli sieltä psykiatrisesta hoidosta karannut mies joka piti palauttaa takaisin. Herra oli täysin harmiton, oli kuulemma tullut meille päin ostamaan kirjoja joita ei heiltä päin saanut. Ja ihan taksikyydillä oli ajellut nuo useammat sata kilometriä. Ei mikään tyhjätasku. No, mikäs, siinä istuskeltiin herran kanssa ja turisitin kaikesta poikkitieteellisestä joka meni täysin yli ymmärrykseni. Mutta ei sillä väliä, sillä mies oli tyytyväinen kun sai sivistää tyhmää sairaankuljettajaa. Kaffella ja syömässä poikettiin pariin otteeseen, olihan matkaa sentään noin 8 tuntia. Mahtoi siinä olla muilla huoltamon asiakkailla ihmettelemistä kun kieltämättä hieman erikoisen näköinen kaveri tulee kirjapino kainalossa, kahden valkotakkisen saattamana aterioimaan. Perille päästyämme kaveri kiitti hyvästä seurasta ja mukavasta matkasta, ja jäi tyytyväisenä hoitoon saatuaan rakkaat kirjansa.

Eräs pidempi keikka vei meidät jälleen maaseudulle, pienen pieneen kylään joiden teillä ei kaikilla ollut edes nimiä. Potilaana oli iäkäs vanha rouva joka oli ollut hoidossa jonkin laisen aivotapahtuman takia. Saimme hyvin ylimalkaisen osoitteen tyyliin Nuppukylä, kirkolta vasemmalle ja viljasiilolta oikealle ja sitten kärrytietä..... Rouvasta itsestään ei ollut neuvojaksi, sillä hän oli (suokaa anteeksi ilmaisu) sekaisin kuin seinäkello. Omaisiakaan ei ollut muita kuin yhtä vanha puoliso kotona, tällä ei puhelinta. No, me löysimme kyllä Nuppukylän, mutta siihen se matka sitten tyssäsi. Pyörimme kylällä kuin puolukat.... no, en sano missä. Lopulta kurvasimme paikallisen kaupan pihalle, ja minä sisältä kysymään että mahtaisikohan kauppias tuntea rouva tätä ja tätä? Kauppias tunsi, ja ystävällisesti sulki puotinsa, hyppäsi kyytiimme ja opasti perille. Loppu hyvin kaikki hyvin. Rouva pääsi kotiin ja oli ylen onnellinen nähdessään puolisonsa ja tutun kotitalon.

Pommitusta

Jostain syystä tämän sivuston haltija (?) pommittaa blogiani useita kertoja päivässä. Kiitos vain, saahan se kävijälaskurini lukeman näyttämään kohta varsin vaikuttavalta. :)

Sauhuttelua

Tämän kohta 20v. kestäneen urani aikana on suhtautuminen tupakointiin muuttunut melkoisesti. Itse poltin lyhyen aikaa, noin 4 vuotta, ollessani sairaankuljetuksessa töissä. Sen jälkeen olen satunnaisesti koettanut polttaa savukkeen pari, mutta ei pysty kykenemään, tulee paha olo. Taidan olla onnekas siinä mielessä, että ei ole pelkoa uudelleen aloittamisesta. :)

Ollessani hoitajaharjoittelijana keskussairaalassa, joskus 80-luvulla, sai vielä sairaalassakin tupakoida sisätiloissa. "Kotiosastollani" päivystyspoliklinikalla hoitajat viettivät kahvitauot kahvihuoneessa, jossa oli koko ajan niin sankka tupakansavu että viidakkoveitsellä olisi voinut leikata. Voitte kuvitella miltä hoitajat haisivat sen jälkeen kun olivat huoneessa vähän aikaa lepuutelleet, tupakoivat sitten itse tai ei. Yäk!!

Kävin välillä myös ortopedisella osastolla, osastonsihteerin apuna. Kyseisellä osastolla oli osastonlääkärinä puolalainen, varsin... öh, sanotaanko nyt persoonallinen lääkäri. Hänellä oli tapana polttaa piippua tehdessään paperitöitä. Ikävää tässä oli se, että hän teki niitä paperitöitä osastonsihteerin huoneessa ja poltti ihan karmean hajuista piipputupakkaa. Jo puoli tuntia samassa huoneessa riitti aiheuttamaan karmivan päänsäryn. Oli siinä sitten kiva yrittää tehdä töitä itse.

En ole itse mitenkään nipo tupakoinnin suhteen, jokainen tavallaan. Mutta sen olen huomannut, että potilaana olo ei ole mukavaa mikäli hoitaja haisee vahvasti tupakalle. Kerran ambulanssilla sairaalaan huimauksen ja pahoinvoinnin takia jouduttuani, sairaankuljettajana oli henkilö joka tupakoi, ja hän haiskahti hyvin vahvasti tupakalta. Oli aika tukalaa olla pahoinvoivana lanssin pienessä kopissa joka haisi ihan hirveästi tupakalta.

Säikähdys ja iso ikävä

Olin nuori hoitaja ja ensimmäistä päivää takaisin työssäni päivystyspoliklinikalla isoäitini kuoleman ja hautajaisten jälkeen. Mummuni oli minulle hyvin rakas ja läheinen, ja vaikka hän olikin ollut kovin sairas ja oli jo iäkäs, suru ja ikävä oli suuri.

Sain alkupuolella vuoroa hoidettavakseni vanhan rouvan, jota menin vastaanottamaan sairaankuljettajilta. Järkytys oli suuri, kun paareilla makasi mummuni kaksoisolento, jolla oli myös jokaista nimeä myöten sama nimi kuin mummullanikin. En voinut mitään sille että kyyneleet tulivat silmiini, piti pyytää anteeksi ja poistua takavasemmalle rauhoittumaan. Potilas sattui vielä olemaan tarkkasilmäinen rouva, joka kysyi minulta myöhemmin miksi olin itkenyt. Kerroin hänelle mummustani, ja vietimme sitten ihan rattoisan loppuvuoron (mikäli nyt päivystyspolilla makoilua voi rouvan kohdalla sanoa rattoisaksi).