Et varmaan ole suomalainen

Jouduin kerran todistelemaan potilaalle oikein urakalla että olen ihan varmasti suomalainen. Omasta mielestäni olen ihan perisuomalaisen näköinen persjalkainen nainen, tosin varustettuna mustalla tukalla. Ulkomailla vain tuntuu ihmisillä olevan sellainen käsitys että kaikki pohjoismaalaiset ovat blondeja.

Potilaana oli nuori mies, joka alkoi kehua ulkonäköäni ja kuultuaan että minulla on hassu aksentti kysyi mistä päin alun perin olen kotoisin. Ehdotti itse Ranskaa tai Espanjaa. Kun sanoin että olen suomalainen, miehen silmät levisivät ja hän sanoi hyvin epäuskoisesti että " ei, ethän sä voi olla, eikös suomi ole pohjoismaita". Kun myönsin näin olevan, hän sanoi että kaikki pohjoismaalaisethan ovat vaaleita. Vakuutin hänelle että kyllä me olemme ihan useamman eri värisiä kuontaloiltamme. Ei edelleenkään mennyt jakeluun, vänkäsi vain että taidan puhua palturia.

Tässä välissä oli potilaan äitikin tullut paikalle ja poika kertoi hänellekin suurena ihmeenä mustatukkaisesta suomalaisesta. Suorastaan tunsin katseiden porautuvan mustan tukan verhoamaan nuppiini. Kovasti he pohtivat aihetta sermissään kun minä paiskin töitä hoitajien pöydän luona. Kuulin kun he tulivat siihen lopputulokseen että kyllä suomalaiset varmaan voivatkin olla tummia, nehän onkin ruotsalaiset jotka on kaikki blondeja. Oli vähän hymyssä pitelemistä.

Huomasin muuten että ihmisillä ei ole kovin hyvin maantieto hallussa. Suomen sijainti vaihteli hyvinkin paljon riippuen keneltä kysyi. Paras kommentti siihen kun kerroin olevani Suomesta, oli: " Ai Suomesta, sehän on siellä Etelä-Amerikassa?" Juu, siellähän se Suomi nököttää...

Apua, EKG-kärry hyökkää!

Tuosta edellisen postauksen mustasta jalkapöydästä tuli mieleen pari vuotta sitten sattunut oma mokani. Kuten jotkut teistä tietävätkin, päivystyspoliklinikoilla on kärryt jolla kuljetellaan EKG- eli sydänfilmikonetta tarvittaviin paikkoihin. Jos ette tiedä, niin ovat tällaiset:

Minulla oli ja on edelleen tapana liikkua paikasta toiseen hyvin vauhdikkaasti, siis jos olen tekemässä jotain. Olin menossa ottamaan vastaan rintakipupotilasta, ja kiskaisin vauhdilla EKG-kärryn mukaani nurkasta jossa ne olivat latautumassa. Kuului kauhea rämähdys ja sen jälkeen tukahdutettu suomenkielinen kirous. Koko poli - hoitajat ja tolkuissaan olevat potilaat- kääntyivät katsomaan mikä ihme se oli. Olin onnistunut ajamaan tuon suhteellisen painavan kärryn suoraan oikean jalkani pikkuvarpaan päälle. No, ei auttanut kun linkuttaa samaa vauhtia potilaan luokse ja hoitaa hommat loppuun melkoisesta kivusta huolimatta.

Kun olin saanut potilaan vastaanotettua ja lääkkeet aloitettua ynnä tilan stabiloitua, istahdin tyhjään sermiin katsomaan varvasrukkaani. Kynsi oli irti, varvas sinipunainen ja kooltaan kuin kirsikkatomaatti. Eräs lääkäreistä kurkisti ohi mennessään ja totesi että varvas on murtunut. Tämä varmistettiin vielä röntgenkuvalla, jota en itse olisi halunnut (oli aika itsesään selvää kun varvas rutisi liikutettaessa), mutta kollegat vaativat. Arvatkaa riittikö siitä riemua koko loppuyöksi työkavereille. Eivät voineet uskoa että moisella onnettomuudella saa varpaan murtumaan.

Varvas vaivasi reippaanlaisesti vuoden verran, ja edelleen se on huomattavasti paksumpi kuin toinen varvas, vaikka tapahtumasta on nyt noin 3 vuotta. Sain siis ainakin yhden pysyvän muiston vuosistani ulkomailla. :)

Opiskelija - näkymätönkö?

Olin nuorena opiskelijana pienehkön kaupungin keskussairaalan päivystyspoliklinikalla joskus 80-luvulla. Silloin meno oli vielä jonkin verran hierarkisempaa kuin nykyään. Mitä korkea-arvoisempi lääkäri paikalla oli sitä näkymättömämpiä olivat hoitajaopiskelijat. Varsinkin lääkintävahtimestari-sairaankuljettajaopiskelijat.

Eräänä päivänä olin kaikessa rauhassa kävelemässä kansliasta hoitohuoneeseen päin, juuri aikeissa astua ulos kanslian ovesta. Päivystyksen ylilääkäri, joka oli tutkimassa takapäivystäjän ominaisuudessa (joo, ihan totta, se teki oikein töitä) taululla olevia röntgenkuvia, päätti juuri samalla hetkellä astua pari askelta taaksepäin, ja törmäyshän siinä tuli. Tämä noin 190cm ja reippaasti yli satakiloinen setä astui täysillä jalalleni niin että rusahti, ja kenkä hajosi. Ja mitä teki herra tohtori? Pyysi anteeksi niin kuin tavallinen kuolevainen? Niinkuin itse tein, vaikkei syy ollut minun. Ehei! Ei edes vilkaissut että mikäs se siinä jalan alla oli. Jatkoi vain matkaa nokka ylväästi koholla. Jalkapöytä oli mustana viikon verran ja jouduin ostamaan uudet työkengät kun vanhaa ei saatu korjattua. Prkl!!!

Onneksi lääkärit nykyään ovat yleisesti ottaen ihan mukavia, eivätkä ollenkaan niin koppavia.

Turva hädän hetkellä

Olin töissä sairaankuljetuksessa, ikää tuolloin reilut 20v. Lapsista ei ollut mitään kokemusta, vähän jopa pelkäsin moisia otuksia, enkä ainakaan ikinä olisi itselleni sellaisia halunnut.

Saimme tehtävän moottoritielle, kahden henkilöauton kolari. Paikalla oli kaksi yksikköä, me pelkkä perustason yksikkö joten saimme ei niin vakavat hoitaaksemme. Nämä olivat kaksi pientä lasta jotka olivat äitinsä kanssa olleet matkalla jonnekin. En enää muista minkä ikäisiä, nuorin oli kyllä hyvin nuori.

Olin tietenkin kauhuissani sillä olin täysin käsi lasten kanssa, sekä terveiden että varsinkin sairaiden. Lapsilla ei ollut mitään fyysisiä vammoja, mutta veimme heidät kuitenkin tarkastettaviksi oman alueensa sairaalaan. Äiti lähti samaan aikaan traumasairaalaan, oli pahasti loukkaantunut.

Oli todella vaikea saada lapset ambulanssiin ilman äitiään, mutta lopulta onnistuimme. Isompi lapsista oli tosin yllättävän rauhallinen, shokissa varmaan, vähän vain itkeä tihrusti hoitajan tuolissa istuessaan. Hän ei halunnut mitään kosketuskontaktia. Pienemmän otin syliini, hän itki kauhuissaan siinä ja yritti kammeta pois. Yritin parhaani mukaan rauhoitella pientä, ja yllättäen siinä lopulta onnistuinkin.

Perillä päivystyspoliklinikalla meidät ohjattiin hoitohuoneeseen, jonne hetken kuluttua tuli myös lasten mummo. Ihmetykseni oli suuri, kun tämä pienempi lapsista ei olisi halunnut enää mennä minnekään sylistäni, ei edes oman tutun mummonsa syliin. Taas sain puhua ja maanitella pitkään että pieni mies suostui irrottautumaan kaulastani ja siirtymään mummonsa ja veljensä kanssa istumaan.

Tämä tapahtuma on jostain syystä jäänyt mieleeni, ehkä juuri tuon pienen, avuttoman ja turvaa hakevan miehenalun takia. Toivon että kaikki päättyi hyvin ja pojat saivat äitinsä kunnossa takaisin kotiin.

Aikamiespoikia

Kävin ensimmäistä kertaa yksin lääkärin vastaanotolla 13 tai 14 vuotiaana, ja sen jälkeen hoidin itsenäisesti kaikki terveyteeni liittyvät asiat, vaati se sitten puhelinkontaktia tai vastaanotolla käyntiä. Siksipä en oikein ymmärrä näitä aikuisia "lapsia" jotka laittavat vanhempansa asialle. Hyvin usein puhelimessa on äiti tai isä joka huolissaan soittaa lääkäriaikaa tyttärelle / pojalle, tai kysyy tämän puolesta jotain tervedentilaan liittyvää asiaa. Lapsen ikää kysyttäessä käy selville että hän on ihan aikuinen, joskus jopa oman perheen jo perustanut. Iältään nämä mammanpojat ja -tytöt ovat olleet 18-n.60v.

Eräänkin kerran äiti soitti pojastaan, jolle oli noussut saman päivän aikana korkea kuume ja lapsi oli kuulemma niin huonovointinen että. Ohjeeksi sitten annoin normaalit kuumeenhoito-ohjeet ja seurannan, ja äiti halusi tietää Buranan annostuksen. Kysyin tietysti paljonko lapsi painaa, että osaan laskea annostuksen. Meinasin pudota ahterilleni kun äiti sanoi "taitaa se A olla vähän turhan pyöreä, painaa noin 120 kg". Sitten tajusin kysyä lapsen ikää, ja sehän oli jotain 35v tienoilla. :D Tuon jälkeen olen oppinut kyllä aina ensimmäisenä kysymään iän kun joku soittaa lapsestaan.