Katedraali vuotaa

Juttelinpa tuossa muinoin hyvin hätääntyneen iäkkään rouvan kanssa. Tällä oli kroonisen vaivan takia asennettu katetri vatsanpeitteen läpi, ja hoitajat kävivät rouvan kotona säännöllisesti sitä huoltamassa. Rouva selittää puhelimessa huolissaan että "voikohan niitä tyttöjä taas häiritä, vaikka aamusella jo kävivät, kun tämä minun katedraali taas vuotaa enkä näe sitä itse korjata". Meinasi hymyilyttää vähän, mutta lupasin rouvalle että tytöt lähtevät asian korjaamaan.

Onhan se ihan ymmärrettävää että iäkkäät ihmiset, joille vieraat kielet eivät ole tuttuja, kokevat nämä nykyiset termit hankaliksi muistaa ja käyttää, mutta tämä aiheuttaa monesti hauskoja hetkiä kun saa arvailla mistä asiakas / potilas puhuu.

Huomionkipeä... ei vaan kuollut

Työskennellessäni sairaankuljetuksessa, saimme päivän ensimmäiseksi keikaksi D7-4:n, eli siis kiireettömän yleistilan laskun. Kaikessa rauhassa köröttelimme kohteeseen ja lompsimme pakki kainalossa kyseessä olevaan asuntoon. Ovikellon soittoon vastasi iäkäs mies, jonka takana lattialla "polvirukous" asennossa oli toinen henkilö. Kysyttäessä, mikä oli hätänä, mies sanoi rouvan taas pelleilevän kun oli vähän kinaa ollut; "tuossa se on jo hyvän aikaa ollut eikä viitsi edes vastata kun sille puhun". No, me kiiruusti rouvaa puhuttelemaan..... aika turhaan tosin, rouva oli nimittäin eloton ja ihan mustikkana. Vai että pelleili....

Aloimme rouvaa sitten elvyttää, lääkäriambulanssikin paikalle tuli ja rouvan sydän saatiin käyntiin. Olisi tosin ehkä ollut parempi jos näin ei olisi tapahtunut, sillä melko varmasti aivot olivat jo sen verran vaurioituneet ettei rouvasta enää entisen laista tulisi. Mies oli koko touhun ajan hyvin hämmentyneen oloinen, ihan kuin olisi ihmetellyt miten me nyt noin menimme lankaan kun toinen vaan taas pelleilee. Surullista.

Et varmaan ole suomalainen

Jouduin kerran todistelemaan potilaalle oikein urakalla että olen ihan varmasti suomalainen. Omasta mielestäni olen ihan perisuomalaisen näköinen persjalkainen nainen, tosin varustettuna mustalla tukalla. Ulkomailla vain tuntuu ihmisillä olevan sellainen käsitys että kaikki pohjoismaalaiset ovat blondeja.

Potilaana oli nuori mies, joka alkoi kehua ulkonäköäni ja kuultuaan että minulla on hassu aksentti kysyi mistä päin alun perin olen kotoisin. Ehdotti itse Ranskaa tai Espanjaa. Kun sanoin että olen suomalainen, miehen silmät levisivät ja hän sanoi hyvin epäuskoisesti että " ei, ethän sä voi olla, eikös suomi ole pohjoismaita". Kun myönsin näin olevan, hän sanoi että kaikki pohjoismaalaisethan ovat vaaleita. Vakuutin hänelle että kyllä me olemme ihan useamman eri värisiä kuontaloiltamme. Ei edelleenkään mennyt jakeluun, vänkäsi vain että taidan puhua palturia.

Tässä välissä oli potilaan äitikin tullut paikalle ja poika kertoi hänellekin suurena ihmeenä mustatukkaisesta suomalaisesta. Suorastaan tunsin katseiden porautuvan mustan tukan verhoamaan nuppiini. Kovasti he pohtivat aihetta sermissään kun minä paiskin töitä hoitajien pöydän luona. Kuulin kun he tulivat siihen lopputulokseen että kyllä suomalaiset varmaan voivatkin olla tummia, nehän onkin ruotsalaiset jotka on kaikki blondeja. Oli vähän hymyssä pitelemistä.

Huomasin muuten että ihmisillä ei ole kovin hyvin maantieto hallussa. Suomen sijainti vaihteli hyvinkin paljon riippuen keneltä kysyi. Paras kommentti siihen kun kerroin olevani Suomesta, oli: " Ai Suomesta, sehän on siellä Etelä-Amerikassa?" Juu, siellähän se Suomi nököttää...

Apua, EKG-kärry hyökkää!

Tuosta edellisen postauksen mustasta jalkapöydästä tuli mieleen pari vuotta sitten sattunut oma mokani. Kuten jotkut teistä tietävätkin, päivystyspoliklinikoilla on kärryt jolla kuljetellaan EKG- eli sydänfilmikonetta tarvittaviin paikkoihin. Jos ette tiedä, niin ovat tällaiset:

Minulla oli ja on edelleen tapana liikkua paikasta toiseen hyvin vauhdikkaasti, siis jos olen tekemässä jotain. Olin menossa ottamaan vastaan rintakipupotilasta, ja kiskaisin vauhdilla EKG-kärryn mukaani nurkasta jossa ne olivat latautumassa. Kuului kauhea rämähdys ja sen jälkeen tukahdutettu suomenkielinen kirous. Koko poli - hoitajat ja tolkuissaan olevat potilaat- kääntyivät katsomaan mikä ihme se oli. Olin onnistunut ajamaan tuon suhteellisen painavan kärryn suoraan oikean jalkani pikkuvarpaan päälle. No, ei auttanut kun linkuttaa samaa vauhtia potilaan luokse ja hoitaa hommat loppuun melkoisesta kivusta huolimatta.

Kun olin saanut potilaan vastaanotettua ja lääkkeet aloitettua ynnä tilan stabiloitua, istahdin tyhjään sermiin katsomaan varvasrukkaani. Kynsi oli irti, varvas sinipunainen ja kooltaan kuin kirsikkatomaatti. Eräs lääkäreistä kurkisti ohi mennessään ja totesi että varvas on murtunut. Tämä varmistettiin vielä röntgenkuvalla, jota en itse olisi halunnut (oli aika itsesään selvää kun varvas rutisi liikutettaessa), mutta kollegat vaativat. Arvatkaa riittikö siitä riemua koko loppuyöksi työkavereille. Eivät voineet uskoa että moisella onnettomuudella saa varpaan murtumaan.

Varvas vaivasi reippaanlaisesti vuoden verran, ja edelleen se on huomattavasti paksumpi kuin toinen varvas, vaikka tapahtumasta on nyt noin 3 vuotta. Sain siis ainakin yhden pysyvän muiston vuosistani ulkomailla. :)

Opiskelija - näkymätönkö?

Olin nuorena opiskelijana pienehkön kaupungin keskussairaalan päivystyspoliklinikalla joskus 80-luvulla. Silloin meno oli vielä jonkin verran hierarkisempaa kuin nykyään. Mitä korkea-arvoisempi lääkäri paikalla oli sitä näkymättömämpiä olivat hoitajaopiskelijat. Varsinkin lääkintävahtimestari-sairaankuljettajaopiskelijat.

Eräänä päivänä olin kaikessa rauhassa kävelemässä kansliasta hoitohuoneeseen päin, juuri aikeissa astua ulos kanslian ovesta. Päivystyksen ylilääkäri, joka oli tutkimassa takapäivystäjän ominaisuudessa (joo, ihan totta, se teki oikein töitä) taululla olevia röntgenkuvia, päätti juuri samalla hetkellä astua pari askelta taaksepäin, ja törmäyshän siinä tuli. Tämä noin 190cm ja reippaasti yli satakiloinen setä astui täysillä jalalleni niin että rusahti, ja kenkä hajosi. Ja mitä teki herra tohtori? Pyysi anteeksi niin kuin tavallinen kuolevainen? Niinkuin itse tein, vaikkei syy ollut minun. Ehei! Ei edes vilkaissut että mikäs se siinä jalan alla oli. Jatkoi vain matkaa nokka ylväästi koholla. Jalkapöytä oli mustana viikon verran ja jouduin ostamaan uudet työkengät kun vanhaa ei saatu korjattua. Prkl!!!

Onneksi lääkärit nykyään ovat yleisesti ottaen ihan mukavia, eivätkä ollenkaan niin koppavia.

Turva hädän hetkellä

Olin töissä sairaankuljetuksessa, ikää tuolloin reilut 20v. Lapsista ei ollut mitään kokemusta, vähän jopa pelkäsin moisia otuksia, enkä ainakaan ikinä olisi itselleni sellaisia halunnut.

Saimme tehtävän moottoritielle, kahden henkilöauton kolari. Paikalla oli kaksi yksikköä, me pelkkä perustason yksikkö joten saimme ei niin vakavat hoitaaksemme. Nämä olivat kaksi pientä lasta jotka olivat äitinsä kanssa olleet matkalla jonnekin. En enää muista minkä ikäisiä, nuorin oli kyllä hyvin nuori.

Olin tietenkin kauhuissani sillä olin täysin käsi lasten kanssa, sekä terveiden että varsinkin sairaiden. Lapsilla ei ollut mitään fyysisiä vammoja, mutta veimme heidät kuitenkin tarkastettaviksi oman alueensa sairaalaan. Äiti lähti samaan aikaan traumasairaalaan, oli pahasti loukkaantunut.

Oli todella vaikea saada lapset ambulanssiin ilman äitiään, mutta lopulta onnistuimme. Isompi lapsista oli tosin yllättävän rauhallinen, shokissa varmaan, vähän vain itkeä tihrusti hoitajan tuolissa istuessaan. Hän ei halunnut mitään kosketuskontaktia. Pienemmän otin syliini, hän itki kauhuissaan siinä ja yritti kammeta pois. Yritin parhaani mukaan rauhoitella pientä, ja yllättäen siinä lopulta onnistuinkin.

Perillä päivystyspoliklinikalla meidät ohjattiin hoitohuoneeseen, jonne hetken kuluttua tuli myös lasten mummo. Ihmetykseni oli suuri, kun tämä pienempi lapsista ei olisi halunnut enää mennä minnekään sylistäni, ei edes oman tutun mummonsa syliin. Taas sain puhua ja maanitella pitkään että pieni mies suostui irrottautumaan kaulastani ja siirtymään mummonsa ja veljensä kanssa istumaan.

Tämä tapahtuma on jostain syystä jäänyt mieleeni, ehkä juuri tuon pienen, avuttoman ja turvaa hakevan miehenalun takia. Toivon että kaikki päättyi hyvin ja pojat saivat äitinsä kunnossa takaisin kotiin.

Aikamiespoikia

Kävin ensimmäistä kertaa yksin lääkärin vastaanotolla 13 tai 14 vuotiaana, ja sen jälkeen hoidin itsenäisesti kaikki terveyteeni liittyvät asiat, vaati se sitten puhelinkontaktia tai vastaanotolla käyntiä. Siksipä en oikein ymmärrä näitä aikuisia "lapsia" jotka laittavat vanhempansa asialle. Hyvin usein puhelimessa on äiti tai isä joka huolissaan soittaa lääkäriaikaa tyttärelle / pojalle, tai kysyy tämän puolesta jotain tervedentilaan liittyvää asiaa. Lapsen ikää kysyttäessä käy selville että hän on ihan aikuinen, joskus jopa oman perheen jo perustanut. Iältään nämä mammanpojat ja -tytöt ovat olleet 18-n.60v.

Eräänkin kerran äiti soitti pojastaan, jolle oli noussut saman päivän aikana korkea kuume ja lapsi oli kuulemma niin huonovointinen että. Ohjeeksi sitten annoin normaalit kuumeenhoito-ohjeet ja seurannan, ja äiti halusi tietää Buranan annostuksen. Kysyin tietysti paljonko lapsi painaa, että osaan laskea annostuksen. Meinasin pudota ahterilleni kun äiti sanoi "taitaa se A olla vähän turhan pyöreä, painaa noin 120 kg". Sitten tajusin kysyä lapsen ikää, ja sehän oli jotain 35v tienoilla. :D Tuon jälkeen olen oppinut kyllä aina ensimmäisenä kysymään iän kun joku soittaa lapsestaan.

Murphyn laki

Olen aina ihmetellyt mistä johtuu että juuri pahimmalla mahdollisella hetkellä esim. tulee keikka, elvytys tai joku todella maratonpuhelu.

Silloin kun sairaankuljetuksessa vielä oli rauhallisiakin hetkiä, varmin keino saada keikka oli mennä vessaan tai lämmittää ruoka. Johan pärähti. Ja yleensä vielä niin että ruuan lämmityksen aikana tuli kiireettömämpää kyytiä mutta auta armias jos olit vessassa isommalla hädällä niin jo pukkasi hätäkyytiä. Kiva oli sitten "housut kintuissa" rynnätä lanssiin.

Tai päivystyspolilla, elvytyshuonehoitajana ollessa. Kaikki menee ihan hyvin, hoito on hallussa ja kaikki tyytyväisiä. Päätät vihdoin käydä vessassa kun olet lähes halkeamispisteessä. Ja just kun saat huussin oven auki kuulutetaan elvytyshuonehoitajaa elvariin, hätätilanne. Just just... potilas on sitten äkillisesti romahtanut tai uutta pukkaa. Eikä kukaan muu tietenkään pääse avuksi, joten hölkötät harjoitusravia takaisin silmät keltaisina ja takahampaat ureassa uiden. Kiva elvyttää tms. ihan kauheassa hädässä.

Tai päätät ottaa yhden puhelun matkallasi toilettiin, toivoen että se on lyhyt ja ytimekäs. Vaan ei. Mitä isompi hätä sulla on, sitä pitempi puhelu ja jahkaavampi soittaja. Siinä sitten kupla otsassa väännät rautalangasta viidettä kertaa miten sitä Buranaa pitikään ottaa, saiko ottaa maidon kanssa, entäs kaakaon, mitenkäs mansikkamehu, mutta varmaan ei saa appelsiinimehun kanssa kumminkaan.

Että kiitti vaan, Mr. Murphy.

Miss, rose for you

Nuorena tyttönä, ensimmäistä työharjoittelua tehdessäni vuodeosastolla hoidin venäläistä iäkkään puoleista merimiestä jonka kielitaito ei kaksinen ollut, siis englannin osalta. Ei tosin itsellänikään, silloin vielä. Kukaan osastolla ei puhunut venäjää, joten jokapäiväinen kanssakäyminen sujui muutamalla englannin sanalla, piirtämällä ja käsillä puhuen. Mies jaksoi olla sairaudestaan huolimatta hyvin positiivinen ja ystävällinen.

Oli miehen kotiinlähtöpäivä. Olin juoksuttamassa jotain paperia röntgeniin kun kuulin huudettavan "Miss, hei miss!!" En ensin tajunnut että minua tarkoitettiin, mutta katsoin kumminkin taakseni kun huutelu jatkui sitkeästi. Tämä merimieshän siellä, ruusu kädessä. Otti minua kädestä, katsoi kauniisti, ojensi ruusun, suuteli kädelle ja sanoi "thank you". Minä tietysti punastumaan ja sopertelemaan jotain hyvistä jatkoista. Tämä kultainen mies oli ostanut jokaiselle häntä hoitaneelle hoitajalle ja opiskelijalle ruusut kiitokseksi hyväksi kokemastaan hoidosta.

Tuon jälkeen on aina silloin tällöin tullut kiitosta, joskus jopa kukkia ja kakkua, mutta tuo kerta jäi erityisesti mieleen, kai siksi että se oli ensimmäinen kiitos alkavalla hoitajan urallani. Kiitoksia tulee muutenkin kovin harvoin, joten ne harvat ovat kullan arvoisia ja tuottavat hyvää mieltä pitkäksi aikaa.

Viepäs tyttö tämä...

Olin hyvin nuorena tyttönä hoitoharjoittelijana (jollain työllistämistuella tai vastaavalla) keskikokoisen kotikuntani päivystyspoliklinikalla. Sain hoidella sellaisiakin tehtäviä mitkä nyt ajatellen tuntuivat hurjilta antaa kouluttamattoman kakaran tehtäväksi. Mittailin verenpaineita, otin sydänfilmejä ja kuljetin potilaita osastoille.

Ihan ensimmäisinä päivinä joku länttäsi minulle potilaskansion käteen ja sanoi "Viepäs tämä nyt saman tien osastolle 11". No minähän reippaana tyttönä otin kansion ja kipitin mekon helmat hulmuten osastolle, länttäsin kansion kanslian pöydälle ja sanoin että käskettiin tuomaan tämä tänne. Kun palailin vähän rauhallisempaa vauhtia takaisin päivystykseen päin, vastaan tuli eräs polin mieshoitajista potilassänkyä lykkien. Ja sanoi: "Unohdit sitten ottaa potilaan mukaan, hänetkin oli tarkoitus viedä".Olinpas pikkuisen verran nolona monta päivää sen jälkeen, ja kyllä minua asiasta muistutettiinkin virne suunpielessä useamman kerran.

Enhän mää ny lääkettä ota

Lapsi soittaa iäkkään vanhempansa puolesta. Tämä on kaatunut sattuttaen käsivartensa. Käsivartta ei voi kuulemma nostaa, muuten toimii hyvin. Kun kysyn onko jo otettu kipulääkettä, kerrotaan että ei kun "ei se särje". Tämän jälkeen sitten ihmettelen, miksi kättä ei voi liikuttaa jos kerta ei ole kipua. "No ei sitä voi nostaa kun se sattuu niin kamalasti!" Voi hyvää päivää sanoo hoitaja hiljaa mielessään, ei voi olla noin tavi. Neuvoo sitten ottamaan kipulääkettä ja jos sen jälkeen käsi nousee niin nou hätä. Muuten kiitolaukkaa päivystykseen näytille.

---------------------------------------------------------------------------------------------

Mies soittaa viikonloppiyönä noin klo 3.30. Kertoo että selkä on ollut kiepeänä kaksi viikkoa ja nyt ei jaksa enää ja haluaa päästä lääkäriin. Kysyttäessä onko ottanut kipulääkkeitä riittävästi ja onko vaiva nyt yöllä oleellisesti pahentunut, sanoo että ei yleensä käytä lääkkeitä ja juiliminen on koko ajan ollut samanlaista. Hm. Mitähän se lääkäri sitten sairaalassa pystyy tekemään jos ei määräämään lääkkeitä? Parantaa kädet päälle panemalla tai muulla poppakonstilla. Ja miksi 2 viikon kipuilun jälkeen pitää lääkäriin päästä just keskellä yötä, jolloin se on kaikkein hankalinta? Eikövoisi odottaa maanantaihin, tai edes seuraavaan aamuun?

--------------------------------------------------------------------------------------------

Äiti soittaa hädissään keskellä yötä ja kysyy voiko tulla lapsen kanssa päivystykseen. Lapselle on noussut kauhea kuume. No, se kauhea kuume on yleensä:

a) noin 38 astetta kuumesta peräsuolesta mitattuna muutaman päivän, lapsi ihan pirteä (peräsuolesta mitattuna kuume yleensäkin 0.5 astetta korkeampi kuin esim kainalosta).

b) puoli tuntia sitten noussut 40 asteen kuume, lapsi vähän väsynyt mutta muuten ok. Kun kysytään onko lapsi saanut kuumetta alentavaa ja onko riisuttu, vastaus on ei.

Sitten kun neuvotaan asianmukainen hoito ja lääkitys ja annetaan seurantaohjeet, vanhempi vetää herneen nenään ja laittaa luurin kiinni huudettuaan ensin että " te olette sitten vastuussa jos lapselle jotain sattuu". Joo, ei olla. Ohjeet on annettu ja vanhemmat ovat aina vastuussa omista lapsistaan.

Lanttulaatikkoa ja bussiaikatauluja

Keskellä joulun aluksen yöpäivystystä soi puhelin. Soittaja sanoo että ei taida ihan teille kuulua mutta kun ei tiedä keneltä kysyisi. Ja sitten kysyi... lanttulaatikon ohjetta!?!? En tiennytkään että sairaanhoitajan kuuluu tietää myös jouluruokien reseptit. Hassuinta oli, että tämä ruokaohjaan tiedustelija oli kollega eli sairaanhoitaja itsekin. :D

Usein kysellään lisäksi mm. bussi- ja juna-aikatauluja. Ja ai että ihmiset vetävät herneet nenään kun emme suostu netistä heille niitä etsimään, vaan neuvomme katsomaan omalta koneelta tai soittamaan aikatauluneuvontaan.

Näpsäkän näköinen - helpompaa töissä?

Edelleen sairaankuljettajalle sattunutta. Kunnassa, jossa työskentelin, oli sekä yksityinen että pelastuslaitoksen (silloin vielä palolaitos) sairaankuljetus. Työskentelin yksityisellä.

Ollessani tuore sairaankuljettaja ja vielä sekä nuori että nätti, sattui usein niin että sairaalan pihalla potilasta autosta ulos ottaessamme tuli joku palomies-sakuista kysymään, tarvitsenko apua. Hän voi kyllä kantaa paarit sisälle puolestani (joo, silloin oli vielä kannettavat paarit joka autossa). Vain kerran avun kelpuutin, sillon potilas painoi noin 150 kg ja nostajia tarvittiin useampi kuin 2. Yleensä hymyilin kauniisti, sanoin kiitos ei ja ronttasin paarit sisään jos ei muuten niin pahalla sisulla kädet paarin aisojen ympärille krampaten.

Kun olin tehnyt sairaankuljetustyötä lähemmäs kymmenen vuotta, en enää ollut niin nuori enkä ihan yhtä nätti ja hoikka (raskas lihaksia kasvattava duuni ja avioliitto ;)). Silloin ei apua enää tarjottukaan. Eräällä elvytyskeikalla olimme paikalla sekä me, lääkäriyksikkö että palolaitoksen yksikkö. Potilas (iso mies) saatiin elvytettyä, nostettiin paareille, siihen kyytiin deffat, hapet sun muut härpäkkeet, ja eikun kantamaan alas. No, minä ja parini tietysti jouduimme tekemään raskaan työn, olimmehan vain yksityisen sakun perusyksikkö. Siinä sitten kädet krampaten kannoin viidennestä kerroksesta alas tätä painavaa lastia, vielä jalkopäästä eli sain ison osan painoa itselleni. Ja mitä tekivät nämä aiemmin ah niin avuliaat palopojat. Kysyivät edellä kulkiessaan pirullisesti virnistellen: "painaako?". No ei, ihan muuten vaan naama punaisena, kädet tulessa ja hiki valuen tässä puhisen rappuja alas!!

Kollegiaalisuutta kerrakseen

Tämä tapahtui kun työskentelin tuoreena sairaankuljettajana. Meidät oli hälytetty kohteeseen, jossa odotti kehitysvammainen nainen psyykkisesti todella huonossa kunnossa. Hän oli hetki sitten löytänyt puolisonsa (myös kehitysvammainen) kuolleena asunnosta. Joku oli sitten soittanut paikalle meidät sekä vasta äskettäin toimintansa aloittanee mobiilin psykiatrisen yksikön.

Tilanteen kartoitettuamme lähdimme yhteistuumin viemään naista psykiatriseen päivystykseen, jonne mobiilin psyk. yksikön hoitaja oli soittanut etukäteen. Hän lähti itse mukaan ambulanssiin. Potilas oli edelleen kovin järkyttynyt ja itkuinen, koitti itkunsa seasta jotain sopertaa mutta en kerta kaikkiaan saanut mitään selvää vaikka monta kertaa pyysin toistamaan mitä hän sanoi. Puhe kuulosti siltä että se oli normaalistikin vaikeaselkoista, ja nyt itku oli tehnyt siitä entistä puuroisempaa. Niinpä yritin vain lohduttaa parhaani mukaan, sekä sanallisesti että pitämällä häntä kädestä koska hän niin näytti haluavan. Sanoin jotain siihen suuntaan kuin:" Olen kovin pahoillani mutta en nyt saa yhtään selvää siitä mitä yrität sanoa. Kohta ollaan perillä ja saat apua."

Koska tämä mobiili psykiatrinen palvelu oli juuri aloittanut ja minulle tuntematon, kysyin myös mukana olevalta hoitajalta tarkemmin millaista palvelua he tarjoavat. Hän antoikin ihan hyvän infon yksikön toiminnasta ja taisi antaa jonkun käyntikortin tai esitteenkin. Minä sanoin että kuulostaa erinomaiselta ja tarpeelliselta palvelulta.

Veimme potilaan ppkl:lle jonne tämä jäi mobiiliyksikön hoitajan kanssa. Sanoimme hoitajalle iloiset heipat ja potilaalle vielä osanotot. Me jatkoimme päiväämme ja palailimme asemalle. Seuraavana aamuna töihin tullessani pomo oli vihaisena vastassa ja sanoi että tästä mobiilista psykiatrisesta yksiköstä oli tullut minun käytöstäni koskeva valitus, ja että minun pitäisi heti soittaa heidän jättämäänsä numeroon. Olin ihan äimän käkenä, en muistanut mitään erityistä tapahtuneen.

No, väänsin sitten annetun numeron, ja esittelin itseni. Mies toisessa päässä sanoi olevansa yksikön "pomo" (en muista titteliään), ja että eilen vuorossa ollut hoitaja oli tehnyt valituksen törkeästä käytöksestäni kehitysvammaisen naisen kuljetuksen aikana. Olin kuulemma sanonut potilaalle, tämän yrittäessä puhua minulle, "emmä jaksa kuunnella, odota sen aikaa että päästään päivystykseen, siellä kuunnellaan". Ja tälle naishoitajalle olin kuulemma palvelun esittelypuheen jälkeen sanonut "no kaikenlaista sitä yritetäänkin", ja muutenkin mollannut ko. palvelun. Loppupuhelusta en muista mitään, menin aivan sanattomaksi ja kuuntelin vain kun kyseinen "pomo" paasasi.

Bad English

Vaikka asuinkin ulkomailla useamman vuoden, kielellisiä kömmähdyksiä sattui koko siellä oloni ajan. Pari niistä on jostain syystä jäänyt erityisesti mieleen, herättivät suurta hilpeyttä työtovereissani. :) Eivät ehkä näin kirjallisessa muodossa ole kovin huvittavia, mutta kerrotaan kumminkin.

Oli kuuma kesä ja polilla ei minkään sortin ilmastointia. Olimme iltavuorossa ja minä tietysti leväytin ikkunat sepposen selälleen, tulihan siinä edes takaisin juostessa hiki. Lääkärit (molemmat naisia sinä iltana) puolestaan tekivät paljon paperitöitä juuri ikkunan alla olevan pöydän ääressä. En muista mistä keskusteltiin, mutta tarkoitukseni oli sanoa "hoitajat ovat ihan kuumissaan ja lääkärit palelevat". Jostain syystä se tuli kumminkin ulos muodossa "nurses are hot, doctors are not" (eli suurin piirtein että hoitsut on aika kuumia pakkauksia, lääkärit ei). Ja vähänkö meillä oli hauskaa sen jälkeen. Sain kuulla tuosta aika monta kertaa seuraavien kuukausien aikana.

Toinen moka sattui kun kirjasin potilaan haavasta tulokaavakkeeseen. Tälle oli tehty leikkaus tähystyksellä ja sen jäljiltä oli iholla kaksi pientä pyöreää haavaa. Ylempi niistä oli alkanut erittää. Kirjoitin kaavakkeeseen "pt had operation 6 days ago, now upper hole oozing". Ihmettelin kovasti mikä siinä niin huvitti lääkäriä, mutta hän selitti että kirjaamisestani sai kuvan että potilaan ihan muu reikä eritti. Hm.... ehkä sitten niin. Oikeastihan olisi pitänyt kirjoitta"upper punction wound".

Kiitos kohteliaisuudesta

Kuten mainitsin, työskentelin aikanaan myös ulkomailla muutaman vuoden. Eräänä iltana aloitin yövuoroa tarkkailuosastolla joka oli lähes täynnä, ja kerran ihmeeksi suurin osa potilaista oli selvin päin. Paitsi erään nuoren naispotilaan puoliso, joka oli arki-illasta huolimatta melkoisessa tuiterissa. Tämä puoliso ei oikein tuntunut ymmärtävän että armaansa sekä lastensa äiti joutui jäämään yöksi tarkkailuun. Nainen itse oli siihen varsin halukas, taisi olla ainoa paikka missä sai levätä.

Osaston sääntönä oli "omaiset pois ja hiljaisuus klo 22 jälkeen", ja sekä minä että työparini kävimme tämän herralle ilmoittamassa, useampaan otteeseen. Mitään liikettä ulko-ovea kohti ei kuitenkaan ollut havaittavissa. No, minä sitten loihen lausumaan että "herra on hyvä ja poistuu, tai kutsun vartijat saattelemaan ulos". Siitäkös mies suuttui, alkoi junkuttaa partoihinsa ja pyöri keskellä lattiaa viinahuurujaan levitellen. Ei auttanut kun pyytää vartijat paikalle, ja pelkkä puhelinsoitto sai miehen vaappumaan ulos. Hoitajien tiskin ohi mennessään karjaisi vielä minulle "you fucking Scottish bitch!!" Ihmetellen katsoi kun hymyillen kiitin kohteliaisuudesta ja toivotin hyvät yöt. Ja niin katsoivat kyllä muutkin potilaat. Sanoin siihen vain että kohteliaisuushan se on jos minua luullaan skotiksi vaikka en edes puhu englantia äidinkielenäni.

Näin jälkeenpäin ajatellen tämä mies varmaan ajatteli että tuon on pakko olla skotti (ehkäpä Glasgown skotti) kun sen puheesta ei saa mitään selvää. :D

Omaiset

Työskentelin iltavuorossa hoitajaparini kanssa päivystyspolilla, huoneessa jossa hoidettiin vakavimmin sairaat potilaat. Huone oli täynnä ja sinne yleensä otettiin vielä kaksi ylipaikkaa jos tuli tarpeeksi huonokuntoisia potilaita joita ei muissa huoneissa voinut hoitaa. Tai jos ei ollut tilaa muualla.

Huone oli siis täynnä, ja reunapaikalla istuvan, suhteellisen stabiilissa kunnossa jo olevan rouvan omaiset (muistaakseni 4 kpl) tulivat tätä katsomaan. Polilla oli tilan puutteen vuoksi sääntönä että omaiset eivät saaneet istua huoneessa potilaan vieressä, vaan potilasta käytiin katsomassa ja odotettiin sitten käytävässä muu aika. No, tämän rouvan poikapa sitten päätti että häntä eivät moiset säännöt koske, ja alkaa raahata tuoleja heille kaikille neljälle rouvan sängyn viereen. Näin tehdessään hän täysin blokkasi kulun mm. lääkekaapille.

Menin tietysi ystävällisesti pyytämään että siirtäisivät tuolit käytävälle ja kävisivät vuortellen rouvaa aina välillä katsomassa. Tästäkös poika suuttui verisesti ja huusi ja haukkui minut maan rakoon. Hänhän kyllä istuu äitinsä vieressä ihan varmasti, sanoi kuka tahansa mitä tahansa!!! Kele!!! Koska muutenkin oli ollut suoraan sanottuna paska vuoro, en voinut mitään sille että kyyneleethän siinä tulivat silmiin ja jouduin poistumaan paikalta.

Kun olin saanut itseni taas esiintymiskelpoiseksi, menin huoneeseen jatkamaan töitäni. Joku rouvan sukulaisista alkaa sitten selittää että stressistä ja huolesta se kiukunpuuska vain johtui. Anteeksikin pyysivät. Vaan arvatkaas keneltä? Työpariltani!!! Joka ei ollut edes ollut paikalla kun tämä purkaus tapahtui. Että pisti kyrsien. Luulevatko omaiset tosiaan että sairaalassa voi käyttäytyä miten vain ja perustella sitä sillä että on huolissaan omaisista? Onko hoitajien huorittelu ja haukkuminen oikeutettua ja asiallista? Tai jopa käsiksi käyminen?

Monesti on valitettavasti niin, että omaiset ovat se suurempi ongelma. Potilaiden kanssa tulee mainiosti toimeen, omaisten kanssa ei. Tottakai jokaiselle juuri se oma äiti tai isä on maailman tärkein, mutta pitäisi ottaa huomioon että häntä hoitavalla hoitajalla saattaa olla äidin lisäksi 10 muutakin päivystyspotilasta hoidettavana, eikä aina edes työparia auttamassa. Siinä ei oikeasti ehdi tehdä kuin välttämättömimmät, vaikka kuinka tekisi mieli tehdä myös niitä pieniä ekstrajuttuja potilaan hyväksi ja vaikka istahtaa hetkeksi sängyn vierelle juttelemaan. Vaan kun ei ole aikaa. :(

Melkein julkkis

Eräällä toisella päivystyspoliklinikalla työskennellessäni hoidin usein alkoholisteja, jotka olivat vakioasiakkaita varsinkin talvisin. Tulivat nukkumaan puhtaassa ja lämpimässä muutaman yön ja syömään pari ateriaa, sitten taas siltojen alle. Väkisinhän siinä tultiin tutuiksi puolin ja toisin, vaikken heille juuri avautunutkaan, he kyllä minulle.

Jonkin aikaa kyseisessä työpaikassa oltuani alkoi homman lieveilmiö tulla ilmi. Kävelin muualta Suomesta kylään tulleiden ystävieni kanssa torilla, jossa myös paikalliset "alan miehet" tapasivat kokoontua mm. keräämään roskista ruokia. Oli kaunis kesäpäivä, lokit kirkuivat ja meillä oli varsin auvoisa olo. Yht'äkkiä kuulen Lasolin karhentaman äänen huutavan roskisten takaa: "Terve Reetta (nimi muutettu), mitäs xxxx sairaalaan kuuluu!!", ja näkyviin vaappui eräs kanta-asiakkaistamme lemuten suoraan sanottuna hirveälle. Oli siinä ystävilläni ilmeet. :)

Tämä episodi toistui useammankin kerran sinä aikana kun kyseisellä polilla työskentelin. Aluksi se oli nuoresta hoitajasta tavattoman kiusallista, mutta sitten ajattelin että mitäs tuosta, se kellekkään kuulu ketä minä moikkailen kulkeissani. Niinpä sitten moikkailin takaisin aina kun joku "vaki-Arska minut kaupungilla bongasi".

Farewell, my love

Useammankin kerran on kyynel tullut silmään töissä, mutta tämä kerta oli niitä mieleenpainuvimpia.

Olin töissä ulkomailla, isolla kiireisellä päivystyspoliklinikalla. Eräänä aamuna tehtiin ennakkoilmoitus iäkkäästä, rekan alle jääneestä miehestä ja tämän vaimosta. Kohta kaksi ambulanssia saapuikin vilkutellen ja elvytyshuoneeseen tuotiin ko. pariskunta. Vammat olivat tulleet, kun rollaatorilla liikkunut nainen oli meinannut vahingossa kävellä rekan alle ja puoliso oli mennyt hätiin. Hän olikin saanut rouvansa tönäistyä pois rekan edestä, mutta hidasliikkeisenä ja huonotasapainoisena kaatunut itse jääden rekan pyörien alle. Miehen alavartalo oli murskaantunut todella pahan näköisesti ja hän oli hädin tuskin tajuissaan sisälle tullessaan. Vaimo oli ainoastaan murtanut lonkkansa.

Hyörimme aikamme miehen ympärillä, kunnes lääkäri teki päätöksen että miestä ei kannata leikata. Vammat olivat todella pahat ja yli 80v mies sairasti pahaa sydäntautia joten hän ei olisi selvinnyt leikkauksesta. Keskityimme siis kivunhoitoon ja tekemään hänen olonsa edes siedettäväksi loppua odotellessa. Saimmekin hänet lähes kivuttomaksi. Mies itse suhtautui tyynesti kohtaloonsa, halusi vain olla vaimonsa vierellä lopun tullessa. Vaimo oli luonnollisesti murheen murtama.

Koska vaimo ei päässyt heti leikkaussaliin ja olimme saaneet hänetkin lääkittyä, siirsimme hänen ja puolisonsa paarit vierekkäin. Siinä he makasivat, puolisot, liki 60 vuotta toistensa rinnalla kulkeneet, käsi kädessä edessä olevaa eroa odottaen. Vaimo varmaan jotenkin vaistosi kun mies viimein alkoi liukua pois, ja kuiskasi vapisevalla äänellä: "Farewell my love, we'll meet again soon."

Ja silloin meillä kaikilla oli kyynelet silmissä.

Nauru pidentää ikää

Olin työharjoittelussa kroonikko-osastolla, jossa oli potilaana iäkäs rouva. Tämä oli lähes täysin petipotilas, kaikki omatoimisuus mennyt. Kommunikointikaan ei enää onnistunut, rouva lähinnä tuijotti yhteen pisteeseen naama peruslukemilla. Jostain syystä sain usein tehtäväkseni syöttää hänet.

Sinä päivänä ruokana oli muussia ja jauhelihakastiketta, lisänä jotain vihreää josta ei osannut sanoa mitä se oli, sillä rouvan ruoka tuli soseutettuna. Muussi ja soossi olivat rouvalle herkkua, niin hyvin hän söi. Mutta annas kun laitoin ensimmäisen lusikallisen tuota vihreää lisuketta suuhun. Naama meni sen seitsemälle laskokselle ja rouva alkoi kielellä työntää massaa ulos suustaan leualle. Tästä muodostui hänelle komea vihreä parta. Jostain syystä näky oli varsin hauska, ja tahattomasti naurahdin kysyessäni oliko tämä kyseinen ruoka noin pahaa. Hämmästykseni oli suuri, kun rouva sanoi "pahaa" ja alkoi sitten iloisesti nauraa kanssani, iloisen ilmeen yltäessä silmiin asti. Siinä sitten naureskelimme yhdessä samalla kun puhdistin rouvan kasvot ja syötin hänelle loput ruuat (ilman sitä vihrää ällötystä).

Mitätön tapahtuma, sanot. Olihan se varmaan, mutta jotenkin siitä yhdessä nauramisesta ja rouvan iloisista silmistä tuli hyvä olo loppupäiväksi. Rouvakin oli jotenkin pirteämpi koko sen illan. Seuraavana päivänä hän taas olikin sitten täysin omaan itseensä sulkeutunut.

Anteeksi, en kuule

Äiti kysyy puhelimitse neuvoa lapsen itkuun.

Hoitaja: "Anteeksi, en kuule kun lapsi huutaa niin kovaa."

Äiti: "Anteeks mitä sanoit, en kuule oikeen kun tuo itkee..."

Hoitaja (korotetulla äänellä): "Niin ei oikein kuulu kun lapsi huutaa, voisko joku muu ottaa hänet keskustelun ajaksi?"

Äiti:"Koitan antaa hänet isälle kun ei oikein kuulu kun huutaa niin."

Vähän aikaa kuuluu muminaa ja huuto kaikkoaa. Hoitaja huokaa helpotuksesta. Sitten karjuna taas lähenee..

Äiti:"Ei kyllä hän itkee isän sylissä vaan enempi pakko pitää tässä, mä yritän kuulla mitä sä sanot."

Lapsi pysyy äidin sylissä ja jatkaa helvetinmoista karjumista suoraan luuriin. Hoitajan korva alkaa soida. Äiti saa kun saakin ohjeet lapsen tilan helpottamiseksi, kera useamman "Anteeks en kuule"-lausahduksen. Hoitaja jo huokaa helpotuksesta, kohta saa lopettaa tämän kärsimystä tuottavan puhelun. Vaan ei, äidille on toistettava ohjeet 5 kertaa ennenkuin menee jakeluun. Puhelun jälkeen hoitaja saakin sitten mennä nappaamaan vähän Buranaa huudon aiheuttamaan päänsärkyyn.

Olisko mitenkään mahdollista pistää sitä karjuvaa pilttiä vaikkapa vuoteeseen huutamaan siksi aikaa kun asioi puhelimessa? Ei se muksu kuole jos vähän aikaa joutuu yksin huutamaan. Jos lapsi on hengenvaarallisesti kipeä, hänestä ei todellakaan lähde tuollaista huutoa.

Ruokaa ja heti

Paljon päivystysalueella sekä ulkomailla että kotimaassa työskennelleenä en voi kuin ihmetellä ihmisiä jotka lähes ensi töikseen päivystyspoliklinikalle saavuttuaan ilmoittavat että eivät ole syöneet koko päivänä, ja pyytävät ruokaa. Ja tämä ilmiö on globaali. Kun ystävllisesti ilmoitamme että a) sairaalan käytöntönä on antaa ruokaa vasta kun potilas on ollut polilla x tuntia ja b) potilaan vaivat vaativat olemaan ravinnotta kunnes diagnoosi selviää, purkautuu ilmoille suunnaton närkästys ja valitus siitä että tapetaan nälkään. Mikäli potilaana on iäkkäämpi ihminen, tytär tai poika ryntää oitis tekemään mokomasta kaltoinkohtelusta ilmoitusta ylilääkärille ja pirauttavat vielä iltapäivälehteenkin, joka tietysi repii asiasta kissan kokoiset otsikot.

Ihminen ei kuole nälkään vaikka joutuukin olemaan ruuatta muutaman tunnin, ei janoonkaan. Ikävähän se tunne toki on kun maha murisee ja napa painaa selkärankaa. Mutta jos kovasti sairas on, ei kyllä ole edes ruoka ensimmäisenä mielessä. Sairaaloita tunnutaan nykyään pitävän jonkinlaisena täyden palvelun hotelleina, ja hoitajat ovat asiakspalvelijoita / tarjoilijoita jotka hyppäävät kun potilas viheltää. Ja auta varjele jos palvelu ei pelaa!!

Hoitaja aloittaa muistelot

Olen pitkän linjan hoitaja joka alkaa olla henkisesti uransa päässä. Fyysisen iän puolesta jäljellä olisi vielä reilut 20 vuotta hoitotyötä jäljellä. Ajattelin ihmetellä ihan julkisesti hoitotyön kummallisuuksia, toki niin että kollegoita tai potilaita ei pysty teksteistäni tunnistamaan.

Olen työskennellyt ympäri Suomenmaan ja ulkomaillakin käynyt vuosien saatossa. Tänä aikana olen tavannut sekä aivan ihania että todella rasittavia kollegoja ja potilaita. No, suurin osa toki ihania mutta huonot kokemuksethan ne parhaiten mieleen jäävät.

Tapahtumat eivät etene kronologisessa järjestyksessä, vaan kirjoittelen sitä mukaa kun mieleeni tapahtumia muistuu. Saatan jopa lipsua aiheesta välillä vaikka koetankin sitä välttää. Kommentit ja omat muistelot enemmän kuin tervetulleita.