Olin nuori hoitaja ja ensimmäistä päivää takaisin työssäni päivystyspoliklinikalla isoäitini kuoleman ja hautajaisten jälkeen. Mummuni oli minulle hyvin rakas ja läheinen, ja vaikka hän olikin ollut kovin sairas ja oli jo iäkäs, suru ja ikävä oli suuri.
Sain alkupuolella vuoroa hoidettavakseni vanhan rouvan, jota menin vastaanottamaan sairaankuljettajilta. Järkytys oli suuri, kun paareilla makasi mummuni kaksoisolento, jolla oli myös jokaista nimeä myöten sama nimi kuin mummullanikin. En voinut mitään sille että kyyneleet tulivat silmiini, piti pyytää anteeksi ja poistua takavasemmalle rauhoittumaan. Potilas sattui vielä olemaan tarkkasilmäinen rouva, joka kysyi minulta myöhemmin miksi olin itkenyt. Kerroin hänelle mummustani, ja vietimme sitten ihan rattoisan loppuvuoron (mikäli nyt päivystyspolilla makoilua voi rouvan kohdalla sanoa rattoisaksi).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti