Olin töissä sairaankuljetuksessa, ikää tuolloin reilut 20v. Lapsista ei ollut mitään kokemusta, vähän jopa pelkäsin moisia otuksia, enkä ainakaan ikinä olisi itselleni sellaisia halunnut.
Saimme tehtävän moottoritielle, kahden henkilöauton kolari. Paikalla oli kaksi yksikköä, me pelkkä perustason yksikkö joten saimme ei niin vakavat hoitaaksemme. Nämä olivat kaksi pientä lasta jotka olivat äitinsä kanssa olleet matkalla jonnekin. En enää muista minkä ikäisiä, nuorin oli kyllä hyvin nuori.
Olin tietenkin kauhuissani sillä olin täysin käsi lasten kanssa, sekä terveiden että varsinkin sairaiden. Lapsilla ei ollut mitään fyysisiä vammoja, mutta veimme heidät kuitenkin tarkastettaviksi oman alueensa sairaalaan. Äiti lähti samaan aikaan traumasairaalaan, oli pahasti loukkaantunut.
Oli todella vaikea saada lapset ambulanssiin ilman äitiään, mutta lopulta onnistuimme. Isompi lapsista oli tosin yllättävän rauhallinen, shokissa varmaan, vähän vain itkeä tihrusti hoitajan tuolissa istuessaan. Hän ei halunnut mitään kosketuskontaktia. Pienemmän otin syliini, hän itki kauhuissaan siinä ja yritti kammeta pois. Yritin parhaani mukaan rauhoitella pientä, ja yllättäen siinä lopulta onnistuinkin.
Perillä päivystyspoliklinikalla meidät ohjattiin hoitohuoneeseen, jonne hetken kuluttua tuli myös lasten mummo. Ihmetykseni oli suuri, kun tämä pienempi lapsista ei olisi halunnut enää mennä minnekään sylistäni, ei edes oman tutun mummonsa syliin. Taas sain puhua ja maanitella pitkään että pieni mies suostui irrottautumaan kaulastani ja siirtymään mummonsa ja veljensä kanssa istumaan.
Tämä tapahtuma on jostain syystä jäänyt mieleeni, ehkä juuri tuon pienen, avuttoman ja turvaa hakevan miehenalun takia. Toivon että kaikki päättyi hyvin ja pojat saivat äitinsä kunnossa takaisin kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti