Olin nuorena opiskelijana pienehkön kaupungin keskussairaalan päivystyspoliklinikalla joskus 80-luvulla. Silloin meno oli vielä jonkin verran hierarkisempaa kuin nykyään. Mitä korkea-arvoisempi lääkäri paikalla oli sitä näkymättömämpiä olivat hoitajaopiskelijat. Varsinkin lääkintävahtimestari-sairaankuljettajaopiskelijat.
Eräänä päivänä olin kaikessa rauhassa kävelemässä kansliasta hoitohuoneeseen päin, juuri aikeissa astua ulos kanslian ovesta. Päivystyksen ylilääkäri, joka oli tutkimassa takapäivystäjän ominaisuudessa (joo, ihan totta, se teki oikein töitä) taululla olevia röntgenkuvia, päätti juuri samalla hetkellä astua pari askelta taaksepäin, ja törmäyshän siinä tuli. Tämä noin 190cm ja reippaasti yli satakiloinen setä astui täysillä jalalleni niin että rusahti, ja kenkä hajosi. Ja mitä teki herra tohtori? Pyysi anteeksi niin kuin tavallinen kuolevainen? Niinkuin itse tein, vaikkei syy ollut minun. Ehei! Ei edes vilkaissut että mikäs se siinä jalan alla oli. Jatkoi vain matkaa nokka ylväästi koholla. Jalkapöytä oli mustana viikon verran ja jouduin ostamaan uudet työkengät kun vanhaa ei saatu korjattua. Prkl!!!
Onneksi lääkärit nykyään ovat yleisesti ottaen ihan mukavia, eivätkä ollenkaan niin koppavia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti